Lähdin siis tänään kuvausretkelle Coire Na Bahan. Oli hirmuinen tuuli. Ylöspäin kipuamisen se teki helpoksi, kunpuhalsi selkään vauhtia. Paikallaan pysyminen oli joskus vaikeaa.
Valitettavasti ilman lämpeneminen ja varmaan tuulikin oli turmellut putouksia. Jää ei ollut kirkasta, läpinäkyvää, ja suuri osa tämän ensimmäisen putouksen upeista puikoista oli muuttunut sohjoiseksi massaksi. Eikä poutapilviä ollut enää juuri lainkaan.
Mutta jos oikein kuvittelette, voitte ehkä ymmärtää, miten kaunis se oli.
Toinen putous oli turmeltunut , sanoisin, täysin. Kaikki yläosan pitsit olivat poissa, ja poutapilvet pelkkää mössöä. Jääpuikot olivat vähentyneet, ja vesi virtasi vain yhdestä kohdasta, se kiva vesiverho oli poissa. Lisäksi tuuli oli lennättänyt heiniä ihanaan valkoiseen lumiharjanteeseen putouksen alle.
Niin katoo mainen kauneus. Mutta ei hätää, aina tulee uusia ihania asioita ja näkymiä.
Tuuli oli kääntynyt, ja putouksilta alaspäin olikin aika homma päästä. Välillä oli pakko kumartua kippuraan, ettei tuuli vienyt minua mukanaan. Piti kulkea kädet silmien edessä, kun lumipyry satutti silmiä. Mutta pääsin alas ja tuuli vähän hellitti.
Tämä on se jääliukumäki. Se näyttää jotenkin pieneltä tässä kuvassa, mutta oli se varmaan pari metriä leveä.
Tässä yksi peni hiirenporras.
Koivikossa tuulen pauhina kuulosti M6-tieltä. Mamoren asfalttitielle päästyäni pistin juoksuksi, kun vähän kuulosti siltä, että ikivanhat suuret sypressit saattavat keikahtaa niskaan tai heittää oksalla.
Mutta hauska kokemus se retki oli, kun sitä jälkeenpäin maitokahvin ääressä mietiskeli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti