Eräänä aamuna viime viikolla hyppäsin puoli seitsemältä junaan, vaihdoin toiseen junaan ja jatkoin matkaa bussilla Punaisen Ketun kapakalle. Kello oli 10.15 kun lähdin kävelemään Shropshire Union Canalin hinauspolkua pitkin kohti Chesteriä.
Oli vielä kirpeän tuntuinen aamuilma. Taivas oli vielä pilviharson peitossa, mutta vähitellen aurinko puhalsi vaaleansinisen avaruuden näkyviin. Maisemat olivat kanavamaisia:
maisemien kuvajaisia vedessä
vanhoja kaarisiltoja
sulkuportteja
joissa useassa kukoisti villinä nykyään kaupunkitaloissa ja pihoilla niin must "vihreä seinä".
Oli niin hiljaista ja rauhallista. Vain joskus kuului haukan tai lokin kirkaisu korkeuksista. Sorsapariskunnat lipuivat rauhallisesti kanavassa, silloin tällöin räpiköi liejukana minua karkuun kanavan toiselle laidalle.
Olin Paratiisissa. Tai jossain senkaltaisessa tilassa.
Ja sitten alkoi kanavan vartta seuraileva pensasaita. Alimmaisena kerroksena oli mielestäni orapihlaja, sitä oli kyllä vaikea ihan varmaksi sanoa, sillä pensaan peittivät muratit ja karhunvatukat tiiviinä köynnöksinä. Siellä täällä kurkisti runsauden keskeltä köynnöskuusama, oratuomi ja joku koison tapainen köynnös.
Karhunvatukat olivat tosi hyviä, jotenkin erimakuisia kuin muualla. Olisipa ollut astia mukana, niin olisin poiminut!
Orapihlajan marjat loistivat upean punaisina,
ja muratinkukissa pörisi ja surisi suunnaton määrä pörriäisiä.
Sitten liittyivät joukkoon villiruusut!
Tässä kohdassa pensasaita oli köynnöksiä täpötäynnä, ja olisinpa halunnut nähdä paikan kesällä kun ruusut olivat kukassa!
Seuraava ihme retkelläni oli peikkometsikkö kanavan toisella puolella. Siinä seisoi muutamia sinne tänne oksiaan harottavia lehtikuusia, joiden runkoja pitkin muratit kipusivat ylös. Ihania pörrötukkia! Lähestyin kylää, ja kylien lähellä kapeat kanavaveneet pysäköivät pitkinä rivistöinä. Näillä paikoin yleensä näkee enemmän sorsia ja muitakin vesilintuja, sillä kuinka ollakaan, joskus veneiden ikkunoista tipahtelee leivänmurusia veteen uiskentelemaan.
Ja katsokaa! Tässä on joutsenperhe matkalla aamiaiselle. Poikasia oli viisi. Eivät ne minulta kerjänneet. Vanhemmat vain katsoivat tuimasti silmäkulmastaan kuin sanoen: Älä häiritse poikasiamme!
Kuljin reippaasti, ohitin joutsenperheen. Ja yhtäkkiä alkoi takaani kuulua siipien räpinää! Joutsenet lähtevät lentoon! kirkaisin mielessäni ja sieppasin kännyn kuvausta varten. Ne olivat liian nopeita, kuvasta ei tullut tarkka. Mutta sepä se, en minäkään niitä tarkasti nähnyt, menivät niin nopsasti. Hyvä muistokuva siitä tuli. Sitten ne laskeutuivat takaisin kanavaan. Se olikin vain harjoituslentoonlähtö, ja onneksi oli, sillä pienin poikanen, pahnanpohjimmainen, ei ollut päässyt ilmaan, vaan ui kiireesti toisten perässä pienenpienesti vikisten.
Pieni sadekuuro siniseltä taivaalta, ei haitannut mitään. Hyvä kun sataa, niin sienet nousevat mullasta.
Vaikka tätäkään en poiminut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti