Luen

Tässä eräänä päivänä, kun lukeminen oli kuin tervan juontia ja heitin kirjan (=Kindlen) sängynnurkaan, mietin kauhuissani, olenko nyt menettänyt senkin huvin. Eikö lukeminen enää olekaan suurin intohimoni? Miksi en jaksa ahmaista kirjaa päivässä? Mietin ja mietin. Tajusin sitten lopulta, että yritän nauttia väärällä kielellä kirjoitetusta tekstistä. Vaikka aika hyvin ymmärränkin sen mitä luen (Kindlessä on sanakirja, josta on helppo luntata oudot sanat), jotain jää puuttumaan. En osaa lukea rivien välejä. Joskus jään pitkäksi aikaa miettimään, tarkoittako tuo henkilö todella sitä, mitä tuossa lukee, vai onko näillä sanoilla, tässä järjestyksessä kirjoitettuna jokin toinen merkitys. Niinpä ymmärtämiseni on joskus kuin pimeässä hapuilemista; täytyy sohia moneen suuntaan, ennenkuin löytää oikean tien. Siis oikean juonen. Tällaista ei kyllä tapahdu helpommissa kirjoissa, esim. Agatha Christien kirjoittamissa. Mutta kun haluaisin lukea jotain vähän mielenkiintoisempaa, vaikkapa Colm Toibinin kirjaa, asiat hukkuvat sumuun, ellen oikein kovasti pinnistele.

Niinpä sitten päätin, että kun kerran olen suomalainen, luen suomea. Omassa olkkarissa on kyllä kirjahyllyssä monenmonta lukematonta kirjaa, mutta ne ovat aika vanhoja, ja haluaisin edes hiukan pysyä ajan tasalla siitä, mitä suomalaisessa kirjallisuudessa tapahtuu. Aika mahdoton ajatus on, että Suomessa käydessäni hankkisin muutamaksi kuukaudeksi riittävän kirjavaraston. Lentokoneessa on matkatavaroilla painorajoitus...

Mutta nyt viimeinkin on suomalaisia kirjoja, myös uutuuksia, saatavana e-kirjoina! Jee! Siispä lukulaitetta hankkimaan! Sähkösivuja selailtuani päädyin valitsemaan tällaisen enemmän kirjankokoisen pikkutabletin:

Se on takaa sininen, koska siinä kaupassa ei ollut vaihtoehtona muuta kuin pinkki, joka oli ällöpinkki. Mutta eihän sitä taustaa edes näe, olkoon minkä värinen tahansa.

En millään olisi malttanut odottaa neljää tuntia akun latautumista! Ja sitten piti vielä asentaa virustorjunta. Mutta sitten pääsin asiaan, vaan enpä malttanut kauaa valita Elisan kirjkaupasta, vaan nappasin ensimmäisen kirjan, joka tuntui ehkä luettavalta, Se oli Outi Pakkasen Helle. Dekkari! No, ajattelin, ehkä on parasta ottaa näin aluksi suomenkieleen totutellessa helppoa luettavaa... -heh!

Ahmin. Niin kovasti ahmin, että silkkikimono muuttui silkkimonoksi ja metsästi-sanasta tuli metsätäti (ei metsätähti!) Mutta sitten, kun "ihan trooppinen" muuttui filantrooppiseksi, ymmärsin, että luen ylinopeudella. Jarrutin. Nautiskelin. On tämä suomi vaan mahtavan hauska kieli!

Se Helle loppui vähän tylsästi, ja toiselle kirjalle, jonka valitsin, Anja Snellmannin Antautumiselle kävi samalla tavalla, loppu meni väärin. Herman Hessen Lasihelmipeliä, jota olen jo jonkin aikaa mielinyt lukea uudelleen, Elisalla ei ollut, ja sitten kolmanneksi valitsin ihan hakuammunnalla minulle tuntemattoman kirjailijan, jonka sukunimi on Havaste. Kirjan nimeä en juuri nyt muista. Mutta hei, nyt jatkan ahmimista!

Taikka juu, pieni lisäys: tässä eräänä päivänä luin Stanford-lehteä ja siellä Richard Zimler, amerikkalaissyntyinen kirjailija, kirjoitti näin:

"Since moving to Portugal. I´ve also become aware that no matter how comfortable I become in the Portuguese language, English is an intimate landscape like no other; I feel as if I know every flower, bird and stone. In that regard, the most lauded Portuguese poet of the 20th century, Fernando Pessoa, once wrote:"A minha patria e a lingua portuguesa" - "My homeland is the Portuguese language."

 Olen siis aika hyvässä seurassa tässä äidinkieliasiassa!

Suomenkieli on kotimaani!