Aamusumu muuttaa maiseman. Katu loppuu lyhyeen, tai sitten se jatkuu loputtomiin, aivan kuten itse haluan sen nähdä.
Tänä päivänä kuljetan maailmaa ympärilläni.Sitä on vain muutama sata metriä joka suuntaan, niinkuin asuisin Pikkuprinssin Planeetalla. Silloin tällöin kuvaan astuu ihminen: koirantaluttaja, aamulenkkeilijä, sumunihmettelijä. Ei sumu ole mitään nielaissut: kun kävelen eteenpäin, planeetta muuttuu toisenlaiseksi, aivan kuin kävelisin maisemaa skannaavassa filmissä.
Sotamuistot hämärtyvät. Siitä olen iloinen, toivoisin patsaan uppoavan sumuun ikuisiksi ajoiksi. En ymmärrä, miksi sotia pitäisi muistella ja palvoa. Varsinkaan tänä ihmeellisenä Yksinäisen Planeetan päivänä.
Vanhat puut vaikenevat sumussa. Tunnen niistä huokuvan ihmettelyn: onko maailma haihtumassa pois niinkuin sokeri sulaa? Lintujen iloiset kevätlaulajaiset eivät tunnu kuuluvan tähän kuvaan, ja silti ne kuuluvat. Vanha viisas Mustarastas tietää, että maailma ei lopu tähän, ja peipot vastaavat viisauteen hermostuneesti, aivankuin eivät olisi asiasta aivan varmoja.
Black Pearl on menettänyt meren. Sitä ei näy, ei kuulu, ja laiva paran viimeinenkin toive purjehtimaan pääsystä liukenee sumuun.
Harmauden keskellä mies huutelee sumuun piiloutuneelle koiralleen. Se onkin hyvässä piilossa, mies huutaa ja huutaa, mutta Musti ei halua tulla esiin. Sieluni silmillä näen sen virnuilevan harmaudessa kuin Cheshire Cat.
Aidan vieressä kulkevan tien päässä pitäisi olla Fort Perch Rock-linnoitus, mutta luulen, että tänään tie vie jonnekin muualle. Ehkä sen päässä avautuu jokin kaunis, huoleton maa, kukkainen, linnunlauluinen, aurinkoinen, lämmin.
Muutaman askeleen jälkeen näen, että linna on paikoillaan, sumuun kyyristyneenä kuin mietiskelevä kissa.
Sumutorvi valittaa. Ei, se uneksii, aivan niinkuin minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti