torstai 5. joulukuuta 2013

Vanha kirkko

Eilen, joulumarkkinoille mennessäni, poikkesin Manchesterin katedraaliin. En ottanut siitä kuvaa, niin että tämä kaksi vuotta vanha kuva saa kelvata tähän juttuun kuvitukseksi. Eikös näytäkin kauniilta?
Mutta kuulkaa:
astuin kirkkoon sisään, ja tunsin jotain kovasti vastenmielistä, en ymmärrä, mikä se tunne oli. Halusin kääntyä takaisin ulos, mutta en kääntynyt, halusin saada selville, mikä se pahaa tekevä tunne oli. Astuin peremmälle, kuljeskelin ympäriinsä kuin turisti kulkee, katsellen pylväitä, seiniä, lasimaalauksia. Tässä kirkossa ei ole penkkejä, ja eilen koko avoin tila oli täytetty tuoleilla, arvatenkin jotain konserttia varten. Kirkko oli pimeä, autioituneen tuntuinen. Ei yhtään ihmistä, ei niitä iloisia pappismiehiä, jotka tavallisesti toivottavat ihmiset tervetulleiksi kirkkoon. "Kirkko on kuollut", kävi mielessäni selkäpiitä karmiva ajatus. Jonkinlaisen epätoivon vallassa kiertelin katselemassa tutuuja paikkoja: 1300-lukuista pilaria, sitäkin vanhempaa enkelikaiverrusta, vanhoja rykmenttilippuja, kuorin pappien istuimien kaiverruksia. Kengurualttari sai mieleni hymyilemään, ja lasimaalausikkunat, ne sodan jälkeen uusiksi rakennetut, pelastivat päiväni. "Ei kirkko ole kuollut, se vanhus vain ei ole vielä herännyt tänä pimeänä aamuna", ajattelin, ja päätin sytyttää tuikkuja, jotta tunnelma paranisi.
Mutta eihän siitä tullut mitään, koska yhtään kynttilää ei ollut sytytetty, eikä tikkuja sattunut olemaan mukana. Eikä ihmistä, jolta olisi tulta pyytänyt.
Sydän särkyneenä lähdin pois. En kääntynyt katsomaan taakseni.
Eihän Manchesterin katedraali ole mikään ihmeellinen kirkko, pieni se on, eikä siellä ole mitään upeaa eikä mitään merkittävän suurta siellä ole tapahtunut. Kun vertasin sitä mielessäni Canterburyn katedraaliin, jonka näimme kesällä, se kutistui ja haalistui pieneksi ja surkeaksi. Mutta se oli ensimmäinen katedraali, tai kirkko, jonka Englannissa näin. Se oli ihme! Rakastuin siihen! Katselin sitä ihmetyksen silmälasien läpi ja näin kaiken pienen kauniin, jota siellä oli.
En tiedä, uskallanko mennä kirkkoon uudelleen. No en sinne mitenkään kummitusten tai sellaisten vuoksi jätä menemättä, vaan muistojen. Jotenkin tuntuu, että kirkolle varattu muisti- ja tunnetila aivoissani on täysi, en voi enää saada sieltä mitään uutta. Olen kyllästetty Manchesterin katedraalilla. En tiedä, miten tämä tunne pitäisi sanoa. Olen nyt nähnyt kirkon iloiset päivät ja masennuksen hetket, ja mielikuvat täydentävät kuvan kirkosta kokonaiseksi, ehjäksi. Kirkko tulee aina säilymään mielirakennuksenani, eilisestä karmivasta kokemuksesta huolimatta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti