Tänä aamuna oli niin paksu sumu, ettei naapuritaloa (20 metrin päässä) erottanut kunnolla. Jotenkin pelästyin. Tuntui ahdistavalta. Se oli tosi kummaa, kun Suomessa asuessani aina kovasti tykkäsin sumusta. Kaikki on niin pehmeää ja lempeää. Mietin, että johtuuko se tämän Englannin "perinteitä arvostavasta" ankarasta ilmapiiristä, siis se että tuntui ahdistavalta, vai johtuiko se siitä, että viime viikkoina olen seikkaillut todella avarissa maisemissa, Amerikan Villissä Lännessä. Siellä näki parhaimmillaan 300 kilometrin päähän! Ajatelkaas, että näkisitte Helsingistä Jyväskylään! Semmoisessa maisemassa tuntuu mahtavan vapaalta. Koko maailma on minun. Voin mennä minne tahansa, mikään ei estä. Ja toisaalta tajuaa, kuinka pieni sitä oikeastaan onkaan, mitätön hippunen siinä suuressa maisemassa. Mutta se ei ahdistanut yhtään, ei silloinkaan, kun ukkonen jylisti rymisten ja välkkyen yli taivaan ja mustaa mustemmat pilvet matelivat tukkaa hipoen yli.
Mutta mietin, miksi Englannissa oleminen tuntuu niin erilaiselta kuin Suomessa oleminen, vaikka maisemat ovat aika lailla samanlaisia. Johtuuko se siitä, että täällä kuitenkin on suuria avaria maisemia, joihin Suomessa en ole tottunut? Että voin mennä nummille heti kun haluan. Että täälläkin avarat maisemat kuuluvat asiaan, toisin kuin Suomessa. Sitä jään miettimään.
Nyt aurinko pääsi kurkkaamaan sumun läpi tähän poloiseen mailmaan. Sumu katoaa. Kahden tunnin päästä saamme tuttuja Suomesta kyläilemään! Upeaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti