Päivän kukka

Aamulla kun herään, käyn ensimmäiseksi laskemassa, kuinka moni unikko on avannut nuppunsa. Tänään niitä oli 4, eikä mikään niistä ollut ihan auki, kaikki vain kurkistelivat ihmeissään aurinkoista maailmaa silmäluomiensa välistä. Tämä kuva on siis toissapäivältä.
Löysin siemenkaupasta pussin, jossa luki "Kalifornian unikko". Tietysti ajattelin, että saan kukkapenkkiini sellaisen Kaliforniassa ihanasti kukkineen matalan, tuulessa hennosti heilahtelevan kasvin, joka kukkiessaan peittää alleen koko maiseman. Siemenet itivät oikein hyvin. Kylvin niitä aika harvaan, koska huomasin joidenkin toisten siementen kohdalla, että itämisprosentti oli todella hyvä. Mutta silti sain harventaa pikku taimia kovalla kädellä. Siirsin osan taimista kukkulapenkin laellekin, kun siinä ei vielä kasvanut mitään muuta. Ja kasvit innostuivat kasvamaan oikein riemuissaan, niin että jouduin siirtämään vielä toisenkin annoksen muualle: Kiharapähkinän luokse osan, ja loput siihen, mihin piti kasvaa jotain joistain mukuloista mutta ei kasvanutkaan. Niin että niitä nyt on sitten aika paljon joka puolella.
Paitsi että kasvit kasvoivat enemmän leveyttä kuin olin kuvitellut, ne yltyivät kasvamaan myös pituutta: Kotimaassaan ne kasvoivat tuskin 30 senttiä korkeammiksi, mutta minun pihallani nämä kasvoivat kuin Jaakon pavunvarsi, kunnes olivat yli metrisiä! Laitoinkohan vähän liian vahvaa multaa tähän kohtaan, vai pitävätköhän unikot kovasti kissojen lannoitusaineista? Joka tapauksessa ne alkoivat valmistella nuppujaan vasta silloin, kun voin katsella niitä kukkulasn juurelta niskaani taivuttamatta.
Nuppuset ovat pitkän varren päässä, ja kasvit roikottavat niitä alaspäin, ihan niinkuin ne olisivat aivan liian painavia kannateltaviksi. Ajattelin, että eivätkö ne nyt jaksakaan enää kukkiaan avata, kun kasvoivat niin pitkiksi, kunnes eräänä aamuna yksi rohkea katseli maailmaa suuella avoimella silmällään. Se oli jotenkin hämmästyneen näköinen: iris oli aivan musta ja terälehdet niin ohutta silkkipaperia, että tuskin uskalsin koskea siihen. Koskin kuitenkin, sanoin hyvää huomenta etusormellani, mutta se ei sanonut mitään. Katseli vain ihmeissään ympärilleen. Että missäs sitä nyt ollaan? Jotenkin ei näytä Kalifornialta tämä paikka? Sanoin sille, että et sinäkään oikein Kalifornianunikolta näytä...-mutta kaunis olet silti! Se näytti ilahtuvan, huojui tuulessa kuin pikkuinen lipputanko.
Illalla, kun tulin takaisin jostakin ja menin tervehtimään kasvejani, unikko oli pudottanut terälehtensä. Ehkä se oli liian kaunis tähän maailmaan. Mutta nuppuja on vielä ainakin 50, niin että kesän loputtua olen tutustunut kymmeniin päivän kukkiin. Ja ensi kesänä uudelleen! Mutta ehkä kylvän ne johonkin toiseen paikkaan. Vaikka ovatkin aivan ihastuttavia peittäessään alleen koko maiseman.