Kahdeksan vuotta Englannissa, neljä vuotta Skotlannissa. Siitä tulee yhteensä kymmenen, sillä kaksi vuotta meni vuorotellen Englannissa ja Skotlannisa. Se olikin hyvää aikaa, se päällekkäisyys, ei tullut niin äkkiryntäyksellä tämä maiseman vaihdos. Sillä se oli valtava! Ei pelkästään aakeista laakeista vuorien korkeuksiin (kyllä, puhun vuorista, sillä minulle ne ovat suurempia kuin mäki tai kukkula), vaan mukana oli myös mentaalinen vaikutus. Englannin tiheässä asutuksessa naapurin seinä oli meidän seinä. Puutarha oli, mutta minimaalinen. Reviirini oli liian pieni. Kun lähdin pois kotoa, sain kävellä, varsinkin New Brightonissa, kilometrikaupalla, ja lisäksi ajaa junalla tai bussilla, ennenkuin sain tarpeeksi tilaa. Enkä pitänyt ollenkaan Liverpoolin kaupungista.
Prestwichissä sentään metsät, luonto ja "salainen puutarha" ( vanhan kartanon villiintynyt puutarha) olivat lähempänä. Ja pidin kovasti Manchesterin kaupungista. Mutta siellä, pienen aukion reunalla asuessamme en tuntenut olevani vapaa. Aivan kuin naapurit olisivat seuranneet jokaista askeltani. Vaikka eivät he niin tietenkään tehneet. Ei varsinkaan ystäväni Kirppukissa, jota vieläkin joskus kaipaan.
Mutta tämä Kinlochlevenin kylä! Ihan kuin Hyvinkäällä asuisi1 Orapihlaja...-eikun privet-aita ympäröi tonttia, jossa voin mellastaa mielin määrin, eikä kukaan kurki aidan takana. Kaikki tarpeellinen on lähellä, kaikki turha kaukana, mutta saavutettavissa, jos on tarpeen. Ja ympärillä vuoristo, Mamores, joille voi kadota.
Paratiisi.
Mutta sitten tuli Corona. Tuli Trump. Tuli Brexit ja Johnson. Jäätiköt sulavat. Kalat kuolevat muoviin, jäätiköt sulavat, kauriit nälkiintyvät... Ja mitä kaikkea some syytääkään rauhallisiin päiviini!
ÄÄk!
Onhan minulla puutarhani. Kyllä, ja kaikki ohikulkijat sanovat: onpas se kaunis, upea, ihana! Ja siksi sen on oltava kaunis ja upea ja ihana, eikä se ole sitä ihan itsestään, vaan sitä pitää hoitaa ja hoitaa ja hoitaa! Toivoin, että se olisi minun puutarhani eikä naapureiden. Että siinä voisi olla jotain villiintynyttä ja tahallaan heitteille jätettyä.
Vuoret. Kirjat. Mutta elämä ei täyty niillä.Mietin ja mietin, mitä tästä nyt puuttuu, kunnes Suomesta tuli viesti: eikös pitäisi jo ajatella mökin vuokraamista jouluksi? Kohta ei enää ole mitään tarpeeksi isoa jäljellä!
Ja silloin ymmärsin! Paikka, oli miten kaunis tahansa, ei tee onnelliseksi. Tarvitsen ihmisiä, niin introvertti kuin olenkin, tarvitsen perheeni, sukuni, juureni! Pelkkä videotapaaminen tietokoneen pikkuruisella ruudulla ei riitä. Tarvitsen aidon näkö- ja tuntoyhteyden läheisiini, ovat ne sitten perhettä, sukua tai ystäviä. Mikään vuorilla, pää pilvissä kävely ei sitä tunnetta korvaa.
Seuraavan yönä nukuin 8 tuntia.
Oli aika suunnitella. Mutta siitä ensi kerralla. Oletteko nyt uteliaita kuulemaan lisää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti