Vuodenaikoja

En tykkää talvesta ilman lunta.

Varsinkaan en tykännyt siitä eteläisessä...-eikun pohjoisessa Englannissa, jossa oli pimeän lisäksi mutaista ja jäätävää. Täällä Skoltannissa on sentään vuorilla lunta, ja se valaisee kyllä laaksoissakin, ainakin mieltä, jos ei muuta. Mutta sadetta täällä kyllä piisaa, sitä ei voi kieltää. Toisaalta se lisää purojen ja putousten juttelun volyymiä ja hauskaa pulinaa ja veden loisketta. Mutta toisaalta, polut ovatkin puroja ja kalliot liukkaita. Vaikka ruskaiset vuorenrinteet ovat kyllä upeita!

Sitten taas Suomessa talvi on hiukan liian pitkä. Vaikka talvi onkin mielivuodenaikani, kesä on myös mukava, mutta se taas kuluu Suomessa aivan liian nopeasti. Keväästä pidän! Silloin kaikki yhtäkkiä purskahtaa eloon, luonto, ja ihmiset myös. Ja syksy on rauhoittumisen aikaa. Talviunen odottelua. Siis Suomessa.

No, kunhan olen asunut täällä Skotlannissa vielä joitakin vuosia, ehdin tutustua vuodenaikoihin paremmin.Ymmärtämään niitä.

En oikein tiedä, mikä vuodenaika nyt on. Vuorilla on lunta, niinkuin talvella kuuluukin. Laaksoissa ei ole lunta eikä ruskaa eikä paljon vihreääkään. Enimmäkseen märkää. Mutta tällaisia juttuja murehtiessani  keksin ehdottaa retkeä Scone Palacen puutarhaan.

Vähän mietin, että onkohan 2,5 tunnin ajomatka (yhteen suuntaan) Artolle liian väsyttävä, mutta hän sanoi, että yritetään! Voidaan sitten jäädä Perthiin yöksi, jos alkaa liikaa väsyttää. Sconessa kuulemma ovat lumikellot kukassa!

Vastaanottokomiteaan kuuluivat 3 lehmää, joista tässä yksi komeasarvinen

ja valkea riikinkukko. Oli siellä oikeanvärisiäkin kyllä.

Puutarhassa oli Snowdrop Path. Se oli kivasti merkitty kivilaattoihin maalatuilla lumikelloilla:

Hups! Siihen tuli kuvaajan varjo mukaan!

Kuljimme opastetulla reitillä hiljakseen eteenpäin, tai no, oikeastaan väärinpäin, siis väärään suuntaan, kun emme alussa tienneet, että siinä oli sellainen reitti merkitty. Ja Siellä täällä olikin ihania pikkuisia lumikelloja

joissain paikoissa ihan paljonkin. Ne olivat vielä vähän unisia, nuput tiukasti suljettuina.

Mutta sitten eksyimme polulta Pinetumiin, havupuu arboretumiin. Ja uuh! miten ihania puita siellä oli! Niin korkeita. ettei latvaa melkein näkynyt. Upeita runkoja, pehmeitä neulasia, pikkuruisia käpyjä, pitkiä neulasia, ihan vaikka mitä. Monia Kaliforniantuttujakin.

 Niinkuin tämä punapuu:

 Siitä tuli mieleen myös Antelope Canyon Arizonassa. Joka siis on kiveä, ja veden muotoilema, samanmuotoiseksi kuin tämä puu on itsensä kasvattanut. Tai jotain.

Puita tutkiskellessa ihan meinasivat lumikellot unohtua! Mutta sitten niitä alkoi taas näkyä.

Auringossa kasvavat availivat jo nuppujaan.

Innostuneina ryömimme molemmat kameroinemme kukkien keskellä, varoen tallaamasta niitä.

Noin nuppuisina niistä ei oikein tiennyt, olivatko ne erilaisia vai samanlaisia. Lumikellot kun ovat erilaisia enimmäkseen sisuksiltaan. Tai sitten kooltaan. Tai lehtien muodoltaan. Tai...-no, äh! Tässä joka tapauksessa on kahta eri kokoa:

Kun ajoimme palatsille, näin ensimmäiset lumikellot sillalta joen varsilaaksossa. Halusin vielä mennä sinne käymään, koska joenvarsilaaksot ovat mielipaikkojani. Ja ajattelin, että siellä saattaisivat lumikellotkin hyvin viihtyä. Ja todellakin!

Metsikkö aivan pursui lumikelloja! Niitä oli ihan joka paikassa, vierivieressä! Ja vielä lisää pikkuisia alkuja pisti esiin sammaleen ja heinien seasta. Mikä kevätjuhla!

Tuntui kuin kukkasetkin olisivat riemuinneet, ja kiljuneet ilosta jos olisivat osanneet. Talvi on ohi! Kohta tulee kesä! Ehkä todellakin voisi jo alkaa odottelemaan kesää...-vai onko liian aikaista?

Ps. Kotimatkalla Arto sanoi, ettei todellakaan ollut liian pitkä ajomatka! Niin upeaa oli nähdä nuo lumikellot!