Lauantailenkki

Olin kolme päivää hoidellut/rakennellut puutarhaani ja tuntui siltä, että olin vapaapäivän ansainnut. Teki kovasti mieli pitkälle lenkille, jokapäiväiset lyhyet retket vain innostivat lähtemään pidemmälle. Mutta minne? Jonkunlainen päämäärä on mukava olla olemassa.

Kun kävimme Glen Nevisissä, kiersimme uteliaisuuttamme visitor centerin läpi, ja sieltä tarttui mukaamme kirja The Scottish Bothy Bible. Se luetteloi Skotlannin "autiotuvat", sellaiset mökit, joissa saa ihan ilmaiseksi yöpyä. En nyt aikonut yöpymään mennä, vaikka sellainenkin ajatus mielessäni käväisi. Kävisin vain katsomassa, minkälaisia mökit ovat. Tässä aika lähellä (6 mailia oppaan mukaan) on tupa nimeltä Chiarain, loch Chiarainin rannalla. Se tuntui aika sopivalta reitiltä, sillä polku sinne kulki Glen Leveinssä Blackwaterin patoaltaalle asti, ja se polku on tosi kaunis ja hauska kulkea.

Siispä sinne! Aamu oli pilvinen, mutta säätiedotus lupasi poutaa koko päiväksi, niin että uskaltauduin lähtemään kevyin varustein, kesähousuin ja lyhythihasin paidoin. Takki oli tietysti repussa mukana. Ja vesi ja eväät. Laastaria.Ynnä muuta tarpeellista.

Kuljin hiljaa, etten pelästyttäisi mahdollisia kauriita, mutta niitä ei tällä kertaa näkynyt. Arvelin, että ne ovat pelästyneet Loch Eilde Morin padolle rakennetun uuden tien maisemointia.  Sinne oli nyt istutettu tuubipuita, ne olivat niin korkeita, etten nähnyt, mitä putkissa kasvoi.

Tästä polku kääntyi tuonne oikealle, metsään. Polku nousi hiljalleen, harppailin monen pienen puron yli, ja koskipaikalla pysähdyin sillalle muistelemaan sinne tekemiämme retkiä. Joen oikealla puolella kohisivat putoukset, tällä puolella putoukset olivat pienempiä. Yksi niistä oli hirmuisen kaunis jäätyneenä, toinen oli vaikea ylittää runsaan veden aikaan. Mutta nyt siitä pääsi kenkiään kastelematta. Oli ollut melkein kuukauden mittainen kuiva kausi.

Tunnin (tai niillä main, en katsonut kelloa) kävelyn jälkeen nousin ulos metsästä. Siinä oli ensimmäinen suuri järvi, ja tältä se näytti:

Karua, mutta kaunista. Lisätkää kuvaan käen kukunta...

Näillä main polku muuttui mutaiseksi, eikä sitä parantanut se, että jotkut mopot tai luultavammin trial-pyörät olivat ajelleet mudassa edestakaisin. Mutarailojen yli pomppiminen teki tietysti kulusta vaihtelevampaa. Ja aurinko alkoi paistaa, niin että mikäs oli pomppiessa.

Tässä on Blackwater reservoire. Pidin tauon tuolla veden terävässä päässä, istuin kivellä ja söin pähkinäpatukan. Siinä koivikossa asui peippo, joka piti minulle mahtavan konsertin. Jätin sille kiitokseksi muutaman patukanmurusen. Vaikka eihän niin saa tehdä. Olen tuhma.

Bothy-kirjan opastuksessa sanottiin, että polku on aivan yksinkertainen, kävellään vain järven rantaa pitkin, kunnes tullaan joelle ja sitten käännytään kohti pohjoista. No vastaan tuli joki. Vaikka en ollut ihan varma, oliko se joki vai puro. Mutta sen vartta lähti polku pohjoiseen, niin että lähdin sitten sinne. Mutta ei tervinnut kauaa kävellä, kun jo huomasin, että polku kulkee aivan liian länteen, tai luoteeseen kai. Siis pysähdyin ja kaivoin kartan repusta. Niinpä! Tämä olikin Allt Coire na Cruaidhe eikä Allt an Inbhir. Tätä polua pitkin pääsisi Loch Eilde Morille. Sitä pitää joskus kokeilla! Mutta nyt mars takaisin ja oikealle joelle!

Tässä se on. Taustalla Blackwater reservoire ja Glen Coen lumiset vuorenhuiput. Polku oli hyvä, vaikka paikoin sielläkin oli moponuria ja mutaa. Mutta sillä tavalla hyvä, ettei siltä voinut eksyä. On mukavaa kuljeskella ylämaan nummella. Tämä kai alkaa jo olla Rannoch Mooria, sen laita-aluetta. Joen toisella puolella seisoi erään lumimyrskyssä nummelle eksyneen ja tässä paikassa kuolleen miehen muistomerkki. Tässä säässä oli vaikea kuvitella tänne niin kamalan pahaa säätä. Vaikka onhan niitä eksyneitä: Corrourin juna-asemalta Kinlochleveniin on vain 14 mailia, mutta monet padolle moorin halki matkaavat työmiehet eksyivät sinne.

Kuljin, katselin pilviä ja kukkuloita, pelästytin pari riekkopariskuntaa lentoon. Perhonen! Mitenhän sekin tulee täällä toimeen? Pian alkoi "kaukaisuudessa" häämöttää jotain suurempaa, matalaan maastoon sopimatonta. Onkohan se se mökki, ajattelin, mutta lopulta näin, että mäellä seisoi muutama jääkauden unohtama kivi.

 Sitten piti ylittää Allt na Inbhir, eikä se ollut mikään temppu, kun vettä oli niin vähän. Mutta sadesäällä ainakin sauvat olisivat hyvät olemassa. Vähän matkan päästä oikealle ilmestyi toinen joki, nimeltään Allt na Ruadha Dheirg.

Se oli laiska, mutkitteleva, ihan kaunis joki. Aloin jo kaivata sitä bothyä. Missä se oikein piileksii? Varmaan se on jo tuon seuraavan mutkan takana. Mutta ei. Eikä vielä kahden seuraavankaan. Katsoin jo kartastakin, että olen oikealla polulla, ja kyllä: äsken vasemmalle kääntyi pieni polku ylös kukkulalle. Enää vajaa kilometri matkaa. Ja sitten se ilmestyi näkyviin:

Onpa kauniissa paikassa! Onkohan siellä joku? Jos vaikka joku moottoripyöräjengi...uskaltakohan sinne mennä? No en kai nyt jätä menemättä kun olen 6 mailia kulkenut sen nähdäkseni! Reippaasti astelin kohti mökkiä, joka lähemmäs päästessäni ei näyttänyt kovin hääppöiseltä:

mutta sitten etupuolelta ihan söpöltä, kun seinä oli juuri maalattu. Tosin maalaus oli vielä kesken. Varovasti hiippailin ovelle

ja kun huomasin sen olevan ulkoapäin säpissä, tiesin, ettei siellä ketään ollut. Siispä sisään. Ovenpuolikas oli niin kapea, että täytyi riisua reppu sisään päästäkseni. Alakerrassa oli kaksi huonetta,

eikä paikka kyllä tuntunut yhtään mukavalta. Toisen huoneen takka oli muurattu umpeen, joten siellä saattaisi olla aika kylmä yöpyä, kylmällä säällä ainakin. Mitään varusteita ei ollut. Takkapuutkin piti tuoda mukanaan, tietty, kun nummella ei kasva puita. Ja valo, ja kaikki muukin. 

Yläkerran huoneet olivat hiukan mukavampia, toisessa oli laveri ja pöytä ja tuoleja. Riisuin kengät ja kävin laverille pitkäkseni. Aika synkeää. Tuuli ulvoi kattorakenteissa omituisesti. Osaisikohan täällä edes nukkua? Lepäilin siinä, kunnes jalat olivat tyytyväiset.

Sitten lähdin pihalle, ikkunasta oli sinne ihana maisema. Tai no, ihana ja ihana, kuka sellaisesta sitten tykkääkin. Minä tykkään. Menin rannalle istumaan ja kaivoin eväät esiin. Tällainen oli pohjoisen maisema:

Ja tällainen etelän:

Kuului vain veden solina. Ei lintuja. Mutta joessa kuulemma on paljon jotain lohentapaisia kaloja. En nähnyt yhtään. Lopulta huokaisin, sidoin kengät jalkoihin ja lähdin paluumatkalle. Katselin pilviä

ja kaukaisuudessa siintäviä vuoria, ja sitten tietysti liukastuin mutaan ja mätkähdin polulle, onneksi mutapolulle enkä kivkkoon, mutta olin aikalailla Raparipan värinen. No aurinko kuivaa ja muta varisee pois, ennenkuin ehdin kylään, uskottelin itselleni.

Padolla lauleskeli se Peippo, ja istahdin kalliolle lepuuttamaan jalkojani. Ilma oli muuttunut lähes kuumaksi ja muuttanut varpaat pikkuisiksi possuiksi. Tai ainakin niiden värisiksi. Ja naama oli saanut tuhat uutta pisamaa.

Enää oli tuttu alamäkipolku tallattavana ja sitten matka loppuu. Se on aina jotenkin haikea paikka.

Viimeisen kuvan otin Glen Levenistä, siitä kohdasta, jossa metsä alkaa. Koivut tuoksuivat ihanalta! Niinkuin olisi jo juhannus. Nyt uimaan ja saunaan! Mutta siitä riemusta en nyt saa nauttia.