On the edge

Kesävieraat lähtivät, lähtiessään sanoivat:" Kiitos! Ihan kuin olisi kotona ollut!" Minusta se oli ihana kiitos. Vaikka jälkeenpäin sitten mietin, että mahtoikohan tuollainen tuntemus johtua siitä, että vieraaat saivat kaikessa rauhassa tehdä itse aamiaisensa, tiskata ja siivota...-ja lojua nurkissa kirjojensa kanssa....heh!

No, ehdimme toki tehdä muutakin kuin lueskella. Joka päivä ei satanut. Yhtenä päivänä ajoimme Järvialueelle, Cumbrian pystysuorille rannoille käyskentelemään.Aamu ei kylläkään näyttänyt kovin lupaavalta, sään suhteen,

 mutta rannalle asti päästyämme ilma kirkastui, ja sadevaatteetkin taisivat jäädä autoon. 

 Sitten vaan polulle! Joka nousi hiljalleen yhä ylemmäs, olikohan se 70 metriä korkealle meren pinnasta? Isoveljellä oli korkeusmittari mukana, mutta enhän minä muista mitä se näytti! Ja vaikeaa on arvioida töyrään korkeutta, kun itse seisoo sen päällä. Tuolla jossain alhaalla se meri pauhaa!

 

Tästä kohdasta näki vähän paremmin:

Äkkijyrkkää siellä oli, ja aita ja pensasaita oli melkein koko matkan töyrään reunalla. Ilma muuttui aina vain kauniimmaksi, tuuli oli leppoisa ja lämmin, outoa kyllä, Irlanninmeren rannalla. Kun oikein tiirailin, näin Man-saaren pilkottavan taivaan rannassa. Muut eivät aluksi suostuneet näkemään sitä, mutta kyllä se lopulta heidänkin silmiinsä ilmestyi. Kuvaa siitä ei kuitenkaan kännyllä saanut.

 

 Tuonne majakalle olemme menossa, siis tuo valkoinen läikkä tuossa kuvan oikeassa reunassa on se majakka. Valitettavasti sinne ei päässyt sisään, se oli yksityiskäytössä. Mutta kävely oli ihanaa tuulessa ja auringossa.

rantapolulla

suljen tuulen syliini

kietoudun aurinkoon

merilintujen kuoro

aallot

Tästä kohdasta laskeuduimme alas rannalle. Onneksi vesi oli vielä matalalla, että ehdimme näkemään rannan ihanuudet: Pystysuorat punaiset hiekkakivikalliot reunustivat kurua, josta rantaan pääsi. Linssin kokoisia sileänpyöreitä kiviä oli rantahiekkana!












Aallot tyrskysivät suurina kuin Hawaijilla. Ihan veden ääressä oli matala kallio, vihreänä levästä, juuri veden alle joutumassa. Ja tietysti oli simpukoita ja kauniita kiviä, joita piti käännellä ja katsella, heittää takaisin rannalle. Paitsi sitä yhtä...












Kallioon oli kulunut ihmeellisiä uurteita ja koloja, joihin kertyneet kivet kilisivät aaltojen niitä siirrellessä.

 Meren rannalla on aina jotenkin autereinen, aivoja turruttava tunnelma. Tekisi mieli jäädä sinne koko päiväksi maleksimaan. Tuijottaa merelle, tutkia kallionkoloja, etsiä Maailman Kauneinta Kiveä. Mutta matka jatkui, ylös, majakalle ja takaisin.

Ja sitten, kun vesi oli jo korkealla, kun ehdimme takaisin lähtöpisteeseen, lounas rantaravintolassa. Voisiko tämän parempaa rantaretkeä olla? Ei! Kiitos seurasta, rakkaat kesävieraat!