Kokkaan!

Kurkkasin jääkaappiin: vanhoja sipuleita! Mitä niistä ruuaksi? Onneksi pakastimessa on vielä 2 kiloa herneitä, jotka vuokraemäntä jätti sinne ,kun ei viitsinyt kuljettaa uuteen kotiinsa. Ja riisiä ostin; siis Risi e Bisiä!

Silppuan sipulit. Jaa mutta öljyä ei ole! Laitetaan leivänpäällysrasvaa. Kymmenen askelta aamiaispöydän ympäri takaisin jääkaapille, kymmenen askelta hellan luo ja sitten kuullottamaan sipulia, herneet joukkoon. Tomaattimehuakaan ei tietenkään ole, joten laitetaan sitten ketsuppia ja vettä. Onneksi on ketsuppia, jääkaapissa, 10 askelta sinne ja takaisin!
Kohta voin raottaa kattilan kantta ja nuuhkaista: jee! Se tuoksuu Risi e Bisiltä! Riisit ja vähän vettä sekaan, ja sitten voinkin laskeutua alas niitylle (sanon sitä niityksi: oikeastaan se on ylipitkä nurmikko. En raskinut leikata sitä kun siellä kasvaa kaikkia kivoja kukkia. Sitäpaitsi enhän mitenkään voi tietää, haluaako Ghassan, että talon nurmikkoa leikataan. ;) ) ja poimin muutaman.. -mitähän ne ovat, sinapinkukan pöydän koristeeksi ja hei, nyt siellä on jo leinikkiäkin! Lisäksi muutama terassin laudoituksen raosta kurkistava kierron verso, ja kukkakimppu on hieno!
Riisit ovat melkein kypsiä, mutta jotain puuttuu: mausteita ei vielä ole tähän huusholliin hankittu, nyyh! Mutta hei! Etupihan kukkaruukussa leijonankitojen seurana kasvaa persiljaa! Jospa niistä jo uskaltaisi poimia muutaman.
Ulko-ovi avataan antiikinaikaisella avaimella, joka on melkein ruosteessa, kitisee ainakin ja kääntyy huonosti, mutta siinä ihan oven vieressä sitä persiljaa kasvaa. Ihan vaan muutaman varren uskallan ottaa, niin pieniä ne vielä ovat. Vähän suolaa vielä kattilaan.
Valitsen lautastelineestä kukalliset lautaset, kun ruoka ei ole kovin kummallisen väristä. (oikeastaan: kaikki muut ovat pesukoneessa) Levitän kaikki talon haarukat ja veitset pöydälle ja yritän löytää kahta samanlaista paria, mutta ei onnistu nyt, kun ei ole onnistunut ennenkään. Siispä otan itselleni kukkakuvioisen haarukan ja sileävartisen veitsen. Arton veitsessä on pitkittäiset urat varressa, haarukassa liekin kuva.
Arto saa pienen viinilasin, minä suuremman pyöreäpohjaisen matalan lasin, koska talossa ei ole kahta viinilasia. Viiniksi otamme tällä kertaa australialaista Brown Brothersin chenin blancia.
Vielä kerran kuljen 10 askelta jääkaapille pöydän ympäri, ihaillen samalla terassin takana näkyvää puutarhaa ja kuunnellen lintujen laulua. Muutama kourallinen jäisiä herneitä kattilaan, ja ruoka on valmis!
Päätämmekin istua ulos syömään, sillä aurinkovarjon alla mahtuu vielä juuri ja juuri kaksi istumaan varjossa. Aurinko on jo aika matalalla. On siinä lautasella vielä viisi luumutomaattiakin kummallekin, ja vuolen vielä parmesaania mauksi ja koristeeksi. Pyydän Artoa tuomaan tullessaan leipätikkuja. Ne ovat hauskoja, ihan kiinalaisten syömäpuikkojen näköisiä! Niinpä syömmekin Risi e Bisiä puikoilla: välillä voi haukata puikosta ja jos se käy liian lyhyeksi, voi ottaa uuden.
On oikein kodikasta: Arto lukee Agatha Christien Ei aikaakan niin voi kauhistus!-kirjaa ja naureskelee. Onneksi olen itse juuri lukenut saman kirjan, niin että nauru ei ärsytä, tiedän, mitä hauskaa kirjassa on. Ada-täti!
Kahvia juodessa täytyy siirtyä hiukan vasemmalle, aurinko paahtaa niin, että käsivartta kuumottaa.
Kannan lautaset sisälle. Jään ovenpieleen hihittelemään Artolle, joka istuu kirja sylissä torkkuen tuolissaan. En kuitenkaan jaksa jäädä katsomaan, putoaako kirja terassille.